Oppiminen

Viisivuotias poikani oppi eilen uimaan. Olisi varmaan oppinut aikaisemminkin, jos olisimme vieneet häntä uimahallille yhtä sinnikkäästi kuin poika harjoitteli niinä muutamina kertoina kuin pääsi altaalle. Pojan kasvoilta loistanut onni ja ylpeys uuden taidon oppimisesta, laittoi minut pohtimaan omaa oppimistani tässä opintojen edetessä. Mitä minä olen oppinut? Olenko antanut oppimiselle aikaa ja maaperää?

Alkuun tuntui, että omat opiskelutaidot olivat ainakin ruosteessa. Kirjojen haku kirjastosta tuntui samalla jännittävät ja oudolta. Olin tottunut, että asioita haetaan netistä, ei kirjaston kirjoista. Oman koulutaipaleen alkaessa kirjoitetut kirjat tuntuivat vaikeaselkoisilta, mutta myös puuduttavan vanhoilta. Pikkuhiljaa oma kirjojen tarkoituskin alkoi valjeta syksyn pimetessä ja marraskuusta niistä alkoi jo löytymään asioita, joita pystyi soveltamaan minulle niin rakkaaseen käytäntöön.

Jälkikäteen mietittynä suurin osa oppimisestani on ollut oman osaamisen tunnistamista. Omat tavat kouluttaa ja tehdä oppimismateriaali ovat saaneet tuekseen teorioita. Samalla myös oma ajatusmaailmani esimerkiksi erilaisista oppijoista on laajentunut ja usko opintojen hyödyllisyyteen on kasvanut.

Oman osaamisen tunnistamisesta oli myös kyse, kun kävin viime torstaina läpi opiskelijoiden ansioluetteloita ja mietin yhdessä heidän kanssaan työnhakuun liittyvä asioista. Moni opiskelija oli alanvaihtaja. Työkokemusta ja jo ura löytyi toiselta alalta, mutta sattumien summina he olivat päätyneet uudelle alalle opiskelijoiksi. Miten vanhan alan osaaminen perustellaan työnhaussa niin, että se tukee uutta alaa? Miten ylipäätään tunnistan muualta hankitun osaamisen? Nollasta ei meistä aikuisopiskelijoista kukaan pääse tai pysty aloittamaan. Samanlaista pohdintaa olen käynyt itseni kanssa. Miten minun opinto-osaamis-työelämä polkuni on kulkenut? Aina en ole osannut valita oikeaa risteystä, mutta harhapoluiltakin hankittu osaaminen ja kokemus ovat repussa ennemminkin kantajana kuin taakkana, vaikka se harhaan astumishetkellä saattoikin tuntua raskaalta.

Samanlaista ilon tunnetta en ole vielä saavuttanut kuin poikani, mutta oppimani taidot eivät olekaan sellaisia, jotka saattavat pelastaa henkeni, kuten uimataito. Tunnistan kuitenkin oppineeni asioita niin itsestäni kuin kasvatustieteistä. Teorioita en edelleenkään rakasta, mutta toivon, että vuoden vaihteen jälkeen pääsemme enemmän käytäntöön. Jotenkin valaistuminen siitä, että en olekaan ollut huono oppija peruskoulussa, vaan erilainen oppija, on ollut vapauttavaa.

Lupasimme pojalle omavalintaisen palkinnon uimataidosta. Toivottavasti minä saan lunastaa oman palkintoni ensi marraskuussa ja todeta, että opin paljon enemmän kuin tällä hetkellä osasin edes odottaa.