Olin matkalla kouluttamaan opiskelijoita, kun sain puhelun
opintosihteeriltä. ”Käykö, että tuletkin tuntia myöhemmin? Yksi luokan
opiskelijoista on menehtynyt ja viemme luokalle suruviestin.”
Tottakai sopi,
mutta jäin miettimään seuraavaa tilannetta, jossa tulen kohtaamaan opiskelijat.
He ovat juuri saaneet tiedon opiskelijakaverin menehtymisestä. Onko sillä, mitä
olen heille ajatellut tänään opettaa mitään merkitystä? Itsekkäästi ajateltuna tunnin
menetys opetusajasta tarkoittaa muutenkin laajassa kokonaisuudessa tiukkaa
tiivistämistä. Lisäksi opetuksen saaminen perille voi olla haasteellista. Onko
minun turha mennä? Olisiko parempi antaa surulle oma hetkensä? Miten kohtaan
opiskelijat? Nuoren ihmisen menehtyminen tuntui lisäksi epäreilulta. Luokka
vaikutti tiiviiltä porukalta.
Menin luokkaan koputtamalla. Kysyin opiskelijoiden fiilistä.
Osalla lasittunut katse. Mietin, kuka on se henkilö, joka ei tulee enää koskaan
luokan ovesta. Aloitin ottamalla osaa suruun.
”Ymmärrän, että asia jota käyn
teidän kanssanne nyt läpi voi tuntua mitättömältä, mutta on työelämän kannalta
tärkeää ja pitää ajatella, että elämä jatkuu…
PS. Oppilaitos oli hoitanut mallikkaasti tilanteen
järjestämällä mm. keskustelumahdollisuuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti