Ihmiskäsityksen juoksuhauta

Koin kovaa lähdekriittisyyttä tutustuessani ihmiskäsityksiin Hirsjärven kirjan perusteella. Kirja on painettu vuonna 1985. Olen samana vuonna aloittanut peruskoulun. Peruskoulun, jossa opettaja soitti harmoonilla ja lauloimme ”Elo tää juoksuhaudoissa on…” (linenkö edes silloin tiennyt, mikä on juoksuhauta) ja ”Vanhoja poikia viiksekkäitä” sekä muita saman aikakauden ”lastenlauluja”. Peruskoulun, jossa jumppatunnilla hypittiin ylipainoisen liikunnan opettajan tamburiinin tahtiin. Peruskoulun, jossa ylifiksun pojan purkaessa turhautumistaan, hänet työnnettiin opettajan toimesta kaappiin miettimään. Peruskoulun, jossa luokan pojat jäivät koulun jälkeen seisomaan luokkaan ja tuijottamaan seinälle piirrettyä raksia niin kauan kuin joku tunnustaa tehneensä pahaa (tai ottaa syyn niskoilleen).

Ei tarvitse olla lukenut tai kokenut kasvatustieteilijä, jotta ymmärtää, että edellä mainitut kasvatusmetodit eivät ole tätä päivää. Ne eivät olisi saaneet olla edes 80-luvun metodeja. Omaan kokemukseeni pohjautuen tuntui hassulta, ettei kukaan ole kirjoittanut aiheesta uutta kirjallisuutta. Oma lapseni on nyt alakoulussa ja hänen kokemuksensa siitä tulevat onneksi olemaan hyvin erilaiset kuin itselläni. Onneksi!

”Elo tää juoksuhaudoissa on, meille käskynä vain kohtalon. Emme tienneet kun läksimme silloin, kuka joskus palata voi…”

Mutta koska tehtävä oli tehtävä, niin palasin takaisin vuoteen 1985 ja selvitin kaksi ihmiskäsitystä. Tuskailin, kuinka niin selkeitä asioista on voitu kirjoittaa, niin monimutkaisesti. Yksi minun kasvattaja idoilleistani, eli äitini kommentoi tuskastumistani: ”Jos se olisi kirjoitettu selkokielellä, niin ei siitä olisi saatu kolmesataa sivuista kirjaa”.

Sain kuitenkin kirjoitettu kaksi esseetä, joissa selviäisi ihmiskäsityksen syvin olemus. Elin siinä kuplassa viikon, kunnes luin omat esseeni koulutussessiooni valmistautumisessa. Olin kirjoittanut lähes yhtä vaikeaa tekstiä kuin aikaisemmin kritisoimani Hirsjärvi. Kirjan kirjoitustyyli oli tarttunut minuun. Minuun joka koittaa aina vetää mutkat suoraksi ja yksinkertaistaa. Iso kiitos asiantuntijaryhmälle, jonka avulla löysin taas punaisen langan.

Itse ihmiskäsityksistä odotin psykologisia määrittelyjä, mutta sainkin filosofista pohdintaa. Oma ihmiskäsitykseni pohjautuu moneen käsiteltyyn ihmiskäsitykseen, ottaen niistä aina oman palansa. Olen käynyt monet kouluni hyvin behavioristiseen -tyyliin ja tässä tavassa saada oppia on iso poisoppiminen. Humanistisesta ihmiskäsityksestä ja sen keskustelun kautta tapahtuvasta oppimisesta olisi paljon opittavaa poisoppimisessa. Kristillinen ihmiskäsityksestä taas huomasin monia piirteitä, jotka on minulle “syötetty” behavioristiseen tapaan. Elämä juoksuhaudoissa -laulun lisäksi veisasimme myös paljon virsiä. Osaan edelleen niistä monia ulkoa.

"Maa on niin kaunis. Kirkas luojan taivas. Ihana on sielujen toivio tie. Maailman kautta kuljemme laulain, taivasta kohden matka vie."

Surun kohtaaminen

Olin matkalla kouluttamaan opiskelijoita, kun sain puhelun opintosihteeriltä. ”Käykö, että tuletkin tuntia myöhemmin? Yksi luokan opiskelijoista on menehtynyt ja viemme luokalle suruviestin.” 

Tottakai sopi, mutta jäin miettimään seuraavaa tilannetta, jossa tulen kohtaamaan opiskelijat. He ovat juuri saaneet tiedon opiskelijakaverin menehtymisestä. Onko sillä, mitä olen heille ajatellut tänään opettaa mitään merkitystä? Itsekkäästi ajateltuna tunnin menetys opetusajasta tarkoittaa muutenkin laajassa kokonaisuudessa tiukkaa tiivistämistä. Lisäksi opetuksen saaminen perille voi olla haasteellista. Onko minun turha mennä? Olisiko parempi antaa surulle oma hetkensä? Miten kohtaan opiskelijat? Nuoren ihmisen menehtyminen tuntui lisäksi epäreilulta. Luokka vaikutti tiiviiltä porukalta.

Menin luokkaan koputtamalla. Kysyin opiskelijoiden fiilistä. Osalla lasittunut katse. Mietin, kuka on se henkilö, joka ei tulee enää koskaan luokan ovesta. Aloitin ottamalla osaa suruun.

”Ymmärrän, että asia jota käyn teidän kanssanne nyt läpi voi tuntua mitättömältä, mutta on työelämän kannalta tärkeää ja pitää ajatella, että elämä jatkuu…

PS. Oppilaitos oli hoitanut mallikkaasti tilanteen järjestämällä mm. keskustelumahdollisuuksia.

Positiivinen pedagogiikka - markkinoinnin väline?

Opiskelijakollegani oli tutustunut Pauliina Avolan 2017 tekemään Pro gradu-tutkielmaan ”Positiivinen pedagogiikka opetussuunnitelmassa”. Gradu käsittelee positiivisen pedagogiikan aihealueiden ja perusopetuksen opetussuunnitelman sisällöllisiä yhtäläisyyksiä. Itse perusopetus ei herättänyt mielenkiintoani vaan termi ”positiivinen pedagogiikka”

Avolan mukaan positiivinen pedagogiikka lähtee yksilöiden vahvuuksien tunnistamisesta, ratkaisukeskeisyydestä sekä toimijoiden välisestä vuorovaikutuksesta ja tasavertaisesta suhteesta. Tämä kuvastaa hyvin sellaista oppimisprosessia, jossa itse haluan olla mukana. Koulutan paljon aikuisia ja heillä on sellaista elämän- ja työelämän kokemusta, jonka kautta haluan myös itse oppia.

Minulla alkoi viime viikolla opintojakso Metropoliassa. Aiheena on niinkin mielenkiintoinen kuin työlainsäädäntö ja siihen liittyen erityisesti työsopimus sekä talotekniikan toimihenkilöiden työehtosopimus. Aihe, josta saa ei-kuulijaystävällisen yrittämättäkin. Jokaisella opiskelijalla on kuitenkin oma kokemuksensa työelämästä ja silloin opintojakson aiheista on jollakin tasolla omakohtaiset kokemukset. Kyse onkin siitä, miten kouluttajana (opettelen vielä käyttämään sanaa opettaja) saan aikaan sellaisen ilmapiirin, jossa ratkaisuja työelämän kysymyksiin mietitään yhdessä? Osaan vastaukset löytyvät laista tai työehtosopimuksesta, mutta osa esimerkiksi epäasiallisen kohtelun rajamailla olevat työelämätapaukset vaativat luovuutta sekä tilanteeseen ja henkilöihin soveltuvaa ratkaisukeskeisyyttä. Vedenpitävää vastausta joka tilanteeseen ei vain löydy. Onneksi jollakin voi olla omakohtainen kokemus vastaavanlaisesta tilanteesta ja sen esimerkin jakaminen hyödyntää meitä kaikkia. Tilanteessa tarvitaan positiivista pedagogiikkaa.

Tarkoitukseni on tietystikin saada opiskelijat ymmärtämään omat oikeutensa ja velvollisuutensa työelämässä, mutta totuus on myös se, että annan kasvot työnantajalleni ja edustamalleni järjestelmälle. Opiskelijat luovat väistämättä minusta mielikuvan Ammattiliitto Prosta ja sen toiminnasta ja osaamisesta. Silloin luennolla vallitseva ilmapiiri on ensisijaisen tärkeää. Tämä korostuu erityisesti meidän vierailijaluennoitsijoiden kohdalla, koska kaunistelematta olemme organisaatiomme ”mainosmiehiä”. Jos ajattelen omia opiskelijakollegoitani, niin tunnustan luovani myös heidän kauttaan mielikuvan heidän työnantajastaan. Voin kuvitella, että opettaja ei tunnista tai ainakaan tunnusta olevansa organisaationsa ”mainosmies”, mutta koulutuksen rahoituksen tiukentaminen, erilaiset säästöt, kilpailun koveneminen, yms. pistävät varmasti opettajat uuteen rooliin oman osaamisensa ja sitä kautta oman organisaationsa markkinoinnissa. Silloin yksilön vahvuuksien tunnistamisella, tasavertaisella vuorovaikutuksella ja ratkaisukeskeisyydellä on entistä suurempi rooli ”mainosmiehen” brändin rakentamisessa. Vai mitä mieltä olet?