Mielenkiitoiseksi ryhmäyttämisen kanssa asian tekee se, että vieraisiin ihmisiin pitää koskea, kääntää, siirtää, sitoa, yms. Seuransin opettajamme tapaa rohkaista ihmisiä kokeilemaan ja koskemaan. Ei hän oikein tehnyt mitään ihmeellisiä taikatemppuja. Perusesittäytyminen ja sitten mentiin puhe-PowerPoint-opetusvideo -tyylillä. Silti jokainen meistä teki, kokeili, tarkensi ja kysyi. Lounaalle lähdettiin jo vanhoina tuttuina ja iltapäivällä lentelivät insinöörivitsit, kun porukan sähköinsinöörit innostuivat Anne-nuken sijaan defibrillaattorin sielunelämästä.Johtuiko tämä ihmisten asennoitumisesta? Jokainen osasi varautua? Olivatko osallistujat ensiapuaorientoituneita? Väitän, että eivät kaikki ainakaan olleet ensiapuorjentoituneita, koska osa paljasti osallistumisen syyksi vanhentuneet EA-kortin. (Nyt oikeastaan mietin, miksi koskeminen ventovieraaseen on niin vaikeaa?)
Uskon, että kyse on luottamuksesta. Ensiapukouluttaja oli kokenut työterveyshoitaja, joka huokui ammattitaitoa, mutta myös luottamusta. Jälkikäteen ajateltuna hän jopa ulkoisesti täytti mielikuvani työterveyshoitajasta. Hän sai meidät luottamaan porukkaan ja heittäytymään. Miten samanlaisen heittäytymisen saisi rakennettua omaan opettajuuteen? Miten oppijat saataisiin mukaan noin hyvin? Aihe varmasti kiinnosti ja tietoisuus, että opittavilla tai kerrattavilla taidoilla voi joskus pelastaa vaikka oman läheisensä hengen. Mutta selittääkö se kaikkea?
Sen verran pidimme kuitenkin omasta reviiristämme huolta, että penkki ja paikka jolle istahdin aamulla klo 8.30 oli minun koko koulutuksen. Välillä siirsimme penkit pois harjoitteiden tieltä, mutta jokainen palautui aina samalle, omalle paikalleen. Jotain omaa reviiriä piti kuitenkin olla. Olisihan paikkojen vaihtaminen kesken koulutuksen suomalaisille ennen kuulumatonta ;)PS. Sain kunnian olla Anne-nuken viimeinen elvittäjä, koska Anne ei enää selvinnyt käsittelystäni. (Kt. viereinen kuva)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti