Oppiminen

Viisivuotias poikani oppi eilen uimaan. Olisi varmaan oppinut aikaisemminkin, jos olisimme vieneet häntä uimahallille yhtä sinnikkäästi kuin poika harjoitteli niinä muutamina kertoina kuin pääsi altaalle. Pojan kasvoilta loistanut onni ja ylpeys uuden taidon oppimisesta, laittoi minut pohtimaan omaa oppimistani tässä opintojen edetessä. Mitä minä olen oppinut? Olenko antanut oppimiselle aikaa ja maaperää?

Alkuun tuntui, että omat opiskelutaidot olivat ainakin ruosteessa. Kirjojen haku kirjastosta tuntui samalla jännittävät ja oudolta. Olin tottunut, että asioita haetaan netistä, ei kirjaston kirjoista. Oman koulutaipaleen alkaessa kirjoitetut kirjat tuntuivat vaikeaselkoisilta, mutta myös puuduttavan vanhoilta. Pikkuhiljaa oma kirjojen tarkoituskin alkoi valjeta syksyn pimetessä ja marraskuusta niistä alkoi jo löytymään asioita, joita pystyi soveltamaan minulle niin rakkaaseen käytäntöön.

Jälkikäteen mietittynä suurin osa oppimisestani on ollut oman osaamisen tunnistamista. Omat tavat kouluttaa ja tehdä oppimismateriaali ovat saaneet tuekseen teorioita. Samalla myös oma ajatusmaailmani esimerkiksi erilaisista oppijoista on laajentunut ja usko opintojen hyödyllisyyteen on kasvanut.

Oman osaamisen tunnistamisesta oli myös kyse, kun kävin viime torstaina läpi opiskelijoiden ansioluetteloita ja mietin yhdessä heidän kanssaan työnhakuun liittyvä asioista. Moni opiskelija oli alanvaihtaja. Työkokemusta ja jo ura löytyi toiselta alalta, mutta sattumien summina he olivat päätyneet uudelle alalle opiskelijoiksi. Miten vanhan alan osaaminen perustellaan työnhaussa niin, että se tukee uutta alaa? Miten ylipäätään tunnistan muualta hankitun osaamisen? Nollasta ei meistä aikuisopiskelijoista kukaan pääse tai pysty aloittamaan. Samanlaista pohdintaa olen käynyt itseni kanssa. Miten minun opinto-osaamis-työelämä polkuni on kulkenut? Aina en ole osannut valita oikeaa risteystä, mutta harhapoluiltakin hankittu osaaminen ja kokemus ovat repussa ennemminkin kantajana kuin taakkana, vaikka se harhaan astumishetkellä saattoikin tuntua raskaalta.

Samanlaista ilon tunnetta en ole vielä saavuttanut kuin poikani, mutta oppimani taidot eivät olekaan sellaisia, jotka saattavat pelastaa henkeni, kuten uimataito. Tunnistan kuitenkin oppineeni asioita niin itsestäni kuin kasvatustieteistä. Teorioita en edelleenkään rakasta, mutta toivon, että vuoden vaihteen jälkeen pääsemme enemmän käytäntöön. Jotenkin valaistuminen siitä, että en olekaan ollut huono oppija peruskoulussa, vaan erilainen oppija, on ollut vapauttavaa.

Lupasimme pojalle omavalintaisen palkinnon uimataidosta. Toivottavasti minä saan lunastaa oman palkintoni ensi marraskuussa ja todeta, että opin paljon enemmän kuin tällä hetkellä osasin edes odottaa.

Ajatuksia opintojen edetessä

Opintojen edetessä on tullut mietittyä omaa matkaani tähän päivään. Millainen oppija minä olen ollut ja olen? Yksi ala-asteen opettajani voisi todeta, että huono. En oppinut asioista ulkoa, en osannut edes valikoida sellaisia asioista kokonaisuudesta, jotka minun olisi pitänyt opettajan mielestä opetella ulkoa.

Samainen opettaja koitti opettaa minulle prosenttilaskua. Lukuisista tukiopetuksista huolimatta, en ymmärtänyt prosenttilaskun logiikkaa. Sen verran hän sai asiaa taottua päähäni, että selvisin kokeesta. Meni muutama vuosi ja kahdeksannella luokalla tuli uudestaan eteen prosenttilaskun opettelu. Meille oli tullut uusi matematiikan opettaja, joka kertasi asian ohimennen tunnilla ja ”pling” lamppu syttyi, näinhän tämä tietysti menee. Muutenkin matematiikan opettaja oli todella hyvä. Minä ja iso joukko muita lähti hänen ansiostaan lukioon lukemaan pitkää matematiikkaan ja pitkää fysiikkaa. Edelleen käytän työssäni lähes viikoittain prosenttilaskua em. opettajan oppien mukaan.

Oliko vika minussa? 

Todennäköisesti motivaatio opiskeluun laski epäonnistumisien myötä (Ruohotie 2000 114), mutta olisiko opettajan pitänyt alun perin käyttää jotain toista opetusmetodia? Minä olin varmasti myös vuosien karttuessa tullut avonaisemmaksi opittavalle tiedolle.

Vai olinko vain erilainen oppija?

Behavioristinen opetustapa, jossa opettaja kertoo absoluuttisia totuuksia luokan ollessa hiljaa ja tehdessä muistiinpanojaan ei vain sopinut minulle. Sisäinen opiskelijani syttyi vasta kun konstruktiivinen oppimiskäsitys tuli mukaan. Sen lähtökohtana on, ettei oppiminen ei ole passiivista tiedon vastaanottamista vaan oppijan aktiivista toimintaa, jossa painottuu sosiaalinen vuorovaikutus, yhteistoiminnassa oppiminen, keskustelu, merkityksistä neuvottelua ja merkitysten rakentaminen käytännöllisistä yhteyksistä. Oppija tulkitsee havaintojaan ja uutta tietoa aikaisempien tietojensa, käsitystensä ja kokemustensa pohjalta. Tällä tavoin oppija jatkuvasti rakentaa kuvaansa maailmasta ja omaa toimintaansa siinä. (Tynjälä 2004, 61)

Olen joskus miettinyt, missä olisin nyt, jos erilaiset oppijat olisi huomioitu jo koulutieni aloituksessa. Mitä jos oppijan motivaatioon ja lähtökohtiin olisi kiinnitetty huomioita. Vertaan tässä oman poikani opintoja. Hän pelaa erilaisia videopelejä ja hän yksi parhaimmista ystävistään puhuu toisena kotikielenä englantia. Poikani motivaatio opiskeluun on siis aivan erilainen kuin minulla. Hän haluaa oppia kieltä, jotta selviää paremmin eri peleissä. Minä taas koitin opetella kieltä sen takia, että kehtaan näyttää todistuksen kotona.

Erilaiset oppijat ovat asia, jonka koitan itse ottaa osaksi omaa toimintaani. Miten minä muutan omaa koulutustapaani, koulutusmateriaalia, yms. niin, että se palvelee myös erilaisia oppijoita. Behavioristinen tapa tehdä asioita on helppo. Siinä ei usein joudu mukavuusalueen ulkopuolelle, koska kouluttajana sinulla on tieto, joka kaadetaan oppijoiden päälle. Se, mitä siitä menee päähän, onkin sitten toinen asia. Haastan välillä itseni kouluttajana. Valmistelen kyllä materiaalin, mutta lähden jututtamaan oppijoita. Kysymysten sekä esimerkkien avulla oppimistilanteesta muodostuu kokonaisuus. Materiaalin saatan jakaa lopuksi taustamateriaaliksi. Kouluttajana olen kyllä huomattavasti enemmän puhki koulutustilanteen jälkeen, mutta se kertonee heittäytymisestä. Yleensä näistä heittäytymistilanteista olen myös saanut omaan kouluttajareppuuni monta uutta esimerkkiä käytettäväksi.

Ensiviikolla pääsen taas heittäytymään. Toivottavasti kouluttajasiivet kantavat!

PS. Poikani sai muuten kympin englannin kokeesta. Sanoin kirjoittavani siihen huoltajan allekirjoituksen, jotta minunkin nimeni olisi joskus englannin kokeessa, jossa on arvosanana 10.;)

Lähteet:

Ruohotie, P. 2000. Oppiminen ja ammatillinen kasvu. Porvoo: WSOY.

Tynjälä, P. 2004. Oppiminen tiedon rakentamisena. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita. Helsinki: Kirjayhtymä.

Ajatuksia mentoroinnista

Mentoroinnilla on ollut merkitys ammatilliseen kasvuuni. Mentorointi on työelämän nopealiikkeinen, reagoiva ja reaaliaikainen oppimisen muoto. Siinä kehittyy kiinteä ja kehittyvä suhde mentorin ja mentoroitavan välille. Mentori antaa vuorovaikutuksessa tukea, ohjausta ja palautetta. (Ruohotie 2000, 222) Minun mentorini ovat olleet virallisia ja epävirallisia

Perehdytyksestä on säädetty myös työturvallisuuslaissa. Perehdytys pitää antaa tietysti uusille työntekijöille, mutta myös pitkän poissaolon jälkeen. Kyse on siis lakisääteisestä velvollisuudesta, joka voidaan toteuttaa muutenkin kuin lain kirjauksen mukaan, niin että lain henki tulee esiin.

Yhdessä työpaikassa minulle oli mietitty valmiiksi mentori ja hänet oli koulutettu työeläkeyhtiön työhyvinvointi yksikössä. Työeläkeyhtiöllä oli valmis sabluuna, jonka mukaan etenimme. Muistan vieläkin sen ilon tunteen, joka minut valtasi, kun sain tiedon mentorista. Minua oli odotettu ja tuloani oli valmisteltu niin, että mentorointiohjelma oli valmiiksi järjestetty. Ohjelma antoi hyvän pohjan, mutta tunnustan keskustelun rönsyilleen myös muualle. Ohjelma mahdollisti ja kannustikin siihen. Siinä käytiin läpi kokonaisuutta, koko ihmistä taustoineen ja kotijoukkoineen. Minusta tämä oli todella hyvä, koska esim. perheen tuki ja omat taustat vaikuttavat minuun työntekijänä.

Olin myös muutama vuosi sitten mukana Lahden Ammattikorkeakoulun mentoriohjelmassa. Silloin olin mentorina. Kävimme esittäytymässä koululla ja opiskelijat saivat valita meistä itselleen sopivimmat. Yksi opiskelija halusi minut ehdottomasti mentorikseen. Minun työhistoriani ja olemiseni oli kuulemma juuri sellaista, mistä hän haaveilee. Hymy tulee vieläkin kasvoilleni, kun mietin tätä. Tapasin mentoroitaviani vuoden ajan ja kävimme läpi heidän oppimispolkujaan. Vieläkin seuraan heidän elämän kulkua sosiaalisen median kautta.

Yksi päivä juuri mietin, että työelämäni kaksi tärkeintä mentoria ovat jo molemmat eläkkeellä. Nyt minun pitää vain todeta, että työelämän siipien pitää kantaa.

Lähteet:

Ruohotie, P. 2000. Oppiminen ja ammatillinen kasvu. Porvoo: WSOY.