30 painallusta ja 2 puhallusta

Miltä tuntuu, kun kymmenkunta aikuista laitetaan samaan tilaan harjoittelemaan ensiaputaitoja?

Mielenkiitoiseksi ryhmäyttämisen kanssa asian tekee se, että vieraisiin ihmisiin pitää koskea, kääntää, siirtää, sitoa, yms. Seuransin opettajamme tapaa rohkaista ihmisiä kokeilemaan ja koskemaan. Ei hän oikein tehnyt mitään ihmeellisiä taikatemppuja. Perusesittäytyminen ja sitten mentiin puhe-PowerPoint-opetusvideo -tyylillä. Silti jokainen meistä teki, kokeili, tarkensi ja kysyi. Lounaalle lähdettiin jo vanhoina tuttuina ja iltapäivällä lentelivät insinöörivitsit, kun porukan sähköinsinöörit innostuivat Anne-nuken sijaan defibrillaattorin sielunelämästä.

Johtuiko tämä ihmisten asennoitumisesta? Jokainen osasi varautua? Olivatko osallistujat ensiapuaorientoituneita? Väitän, että eivät kaikki ainakaan olleet ensiapuorjentoituneita, koska osa paljasti osallistumisen syyksi vanhentuneet EA-kortin. (Nyt oikeastaan mietin, miksi koskeminen ventovieraaseen on niin vaikeaa?)

Uskon, että kyse on luottamuksesta. Ensiapukouluttaja oli kokenut työterveyshoitaja, joka huokui ammattitaitoa, mutta myös luottamusta. Jälkikäteen ajateltuna hän jopa ulkoisesti täytti mielikuvani työterveyshoitajasta. Hän sai meidät luottamaan porukkaan ja heittäytymään. Miten samanlaisen heittäytymisen saisi rakennettua omaan opettajuuteen? Miten oppijat saataisiin mukaan noin hyvin? Aihe varmasti kiinnosti ja tietoisuus, että opittavilla tai kerrattavilla taidoilla voi joskus pelastaa vaikka oman läheisensä hengen. Mutta selittääkö se kaikkea?

Sen verran pidimme kuitenkin omasta reviiristämme huolta, että penkki ja paikka jolle istahdin aamulla klo 8.30 oli minun koko koulutuksen. Välillä siirsimme penkit pois harjoitteiden tieltä, mutta jokainen palautui aina samalle, omalle paikalleen. Jotain omaa reviiriä piti kuitenkin olla. Olisihan paikkojen vaihtaminen kesken koulutuksen suomalaisille ennen kuulumatonta ;)

PS. Sain kunnian olla Anne-nuken viimeinen elvittäjä, koska Anne ei enää selvinnyt käsittelystäni. (Kt. viereinen kuva)

Vuosi tai kaksi

Tänään postilaatikostani löytyneessä Imagessa (1/2018) on haastateltu tutkija Venla Berneliusta. Venla Rossin tekemässä jutussa on aiheena keskiluokan harrastama koulushoppaus, jossa omalle kultamurulle valitaan ei enää lähin vaan paras koulu. Itse jutussa ei sinänsä ollut mitään uutta, mutta yksi kohta herätti ajattelemaan asiaa:

"Lapset voivat olla paikallisesti vuoden tai jopa pari vuotta jäljessä erilaisissa opetettavissa taidoissa, kuten lukemisessa. Eri alueiden kouluissa eletään erilaisessa arkitodellisuudessa. Opettajat kertovat, että ääritapauksissa maanantaisin ei kannata opettaa mitään kovin vaikeaa, koska oppilailla on nälkä."

Kyse ei siis ole mistään pula-ajan kuvauksesta vaan nykyhetkestä. Viikonloppuna on todennäköisesti myös nähty jotakin muuta kuin nälkää, joka ei liene lapselle sopivaa, mutta en nyt keskity siihen. Karun todellisuuden lisäksi mietin, koska oppilaat ottavat tuon vuoden tai kaksi kiinni opetettavissa taidoissa vai ottavatko koskaan? Lukeminen tuo pohjan monen muun aineen oppimiselle. Samoin matematiikan perusteet on opeteltava ennen kuin voi siirtyä vaikeampiin laskuihin. Onnistuminen ruokkii onnistumista, mutta usea epäonnistuminen tappaa yrityksenkin.

Jos opinnot peruskoulussa laahaavat perässä, niin miten se heijastuu elämään oppivelvollisuuden jälkeen. Jos jatko-opintoihin päädytään ja päästään, niin viimeistään silloin tasoerot tulevat esiin tai/ja korostuvat, koska oppijat tulevat eri yläkouluista. Tämä asettaa ison haasteen opettajille. Henkilökohtainen opintosuunnitelma lienee virallinen vastaus, mutta voiko sillä korjata yhdeksän vuoden oppisnälän, jota opiskelija ei ole vielä itsekään löytänyt?

Pipot pois päästä ja olkaa hiljaa!

”Pipot pois päästä ja olkaa hiljaa” ovat sanat, jotka nielaisin monta kertaa viime torstaina. Lisäksi mielessä pyörivät ”odota vuoroasi, ette voi mennä ja tulla kesken oppitunnin” -tyyliset ajatukset. Olin siis seuraamassa opetusta Koulutuskeskus Salpauksessa, jossa tulen suorittamaan opetusharjoitteluni. Seuraamallani opettajalla oli kyllä lehmän hermot. Omani olivat välillä koetuksella.

Opettaja antoi neuvoja aina uudestaan ja uudestaan. Välillä tuntui, että minäkin, joka näin koko ohjelman ensimmäistä kertaa olisin voinut niillä toistomäärillä jo käyttää ohjelmaa ja neuvoa sen käytössä. Mietin, miksi kukaan ei tee muistiinpanoja? Kenelläkään ei kuulemma ole kyniä…

Purin tuntojani yhdelle ystävälleni. Hän sanoi, että opettajilta voi viety kaikki kurinpitokeinot. Tarvittiinko kurinpitokeinoja silloin kuin minä olin edellä mainittujen opiskelijoiden ikäinen ja lukion toisella luokalla? Ei, mutta kai meihin oli iskostettu sen verran kova herran pelko ja arvostus, joka käsitti myös opettajat.

Itse opetus tapa oli mielenkiintoinen. Opiskelijat tutustuivat taloushallintoon nettiohjelman kautta. Opiskelijat oli jaettu ryhmiin ja jokaisella ryhmällä oli oma yritys. Yritykset kävivät keskenään kauppaa, joten tarjoukset, tilaukset, laskut, yms. kiersivät opiskelijoiden yritysten välillä. Oman yrityksen varasto ja kirjanpito piti myös pitää järjestyksessä. Jokaiselle opiskelijalle oli oma roolinsa, esim. kirjanpitäjä, reskontranhoitaja, palkanlaskija, ostaja, yms. Käytiinpä siinä muutama yhtiökokouskin, joka oli enemmänkin ryhmän ohjaushetki, mutta hyvä sellainen.

Mietin, miten tuossa hälinässä kukaan pystyy oppimaan, mutta ei se näyttänyt olevan siitä kiinni. Jokainen joka Youtuben katselultaan viitsi keskittyä tehtävään oppi varmasti. Osa jopa katselun lomassa. Multitasking näytti onnistuvan omasta kriittisyydestäni huolimatta. Minulla on varmasti aikamoinen työ suvaita multitasking kevään opetusharjoittelussani. Taidan jakaa kaikille opiskelijoille ensi töikseni kynät.

Ai niin, yksi soitti kesken kaiken facetime -puhelun 😉

Uusi vuosi, uudet ja vanhat kujeet!

Huomasin HAMK:n sivuilta, että uusi haku ope-opintoihin on alkanut. Mieleeni palasi viimevuotinen kouluun hakuni. Kävin monta kertaa katsomassa valintakriteerejä, laskin pisteitä ja petyin. Sitten hain taas tsemppiä kollegaltani ja laskin pisteitä uudestaan. Plan B oli myös suunnitteilla. Luin opinto-opasta ja mietin, mitä hyötyä minulla olisi tästä ja miten perustelen paperilla, että minä olisin sopiva opiskelija. Harmittelin, että haku on pelkillä työ- ja opintotodistuksilla. Jos pääsy olisi ollut haastattelusta kiinni, niin olisin enemmän vahvuusalueellani. Voi, sitä onnen tunnetta, kun sain tietää opiskelupaikan varmistumisesta.

Minulta kysyttiin monesti joulun aikaan miltä opinnot nyt tuntuvat. Olenko tyytyväinen opintoihini. Taisin vastata kaikille samoin: "Hyvältä! Mielenkiintoisinta on ollut analysoida itseään oppijana ja tajuta erilaisten oppijoiden olemusta." Teoriat tuntuivat välillä puuduttavilta, mutta jälkikäteen ajateltuna niilläkin taitaa olla merkityksensä tulevan kannalta. "Odotan innolla, mitä tulevat opinnot pitävät sisällään."

Tänään katsoin seuraavaa opintomoduulia, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Vihdoin päästään käärimään hihat ja aletaan opiskella sitä, mitä oletinkin opintojen sisältävän. Vuoden takainen suunnitelma opinnoista on edennyt jo kolmasosan. Parasta oli kuitenkin se, että suurin osa materiaalista näytti olevan sähköistä. Korkeakoulukirjasto Lahdessa on palvellut hyvin, mutta huomaan etsiväni tietoa helpommin verkosta kuin kirjoista.

PS. Kävin tänään palauttamassa kasvatustieteen opintoihin liittyvät kirjat. Tuntuipa mukavalta!