Kerro minulle teoria niin unohdan sen, mutta kerro esimerkki niin opin sen

Vermut (1996,1998) löysi tutkimuksessaan neljä erilaista lähestymistapaa opiskeluun ja oppimiseen. Yksi niistä oli soveltamissuuntautunut opiskelija, joka kiinnittää huomion oppimateriaalin kohtiin, joissa on selkein yhteys käytännön elämään. Uuden oppimisessa he hyödyntävät omia kokemuksiaan, käytännön tietoa ja arkielämän tapauksia. Tietoa pyritään soveltamaan ja se katsotaankin tulleen opituksi vasta kun sen pystyy soveltamaan käytännössä. (Tynjälä 2004, 119-121) 

Tämä määritelmä kuvaa minua oppijana. Koitan soveltaa asioita käytäntöön ja rakastan erilaisia esimerkkejä, tarinoita asioiden kuluista. Tämän takia kasvatustieteen perusopinnot ovat välillä tuntuneet kaukaisilta, vaikeilta maadoittaa mihinkään konkreettiseen. Viime kertaisesta opiskelusta on tosin vierähtänyt aikaa, joten huomaan myös omassa oppimisprosessissanikin olevan muistelemista ja hiomista. Olennaisen löytäminen voi välillä olla haasteellista, jonka jälkeen asian maadoittaminen arkielämään vielä haasteellisempaa. Onnea pikkuhiljaa löytyvä ymmärrys, miksi meille käydään läpi asioista ja miten ne linkittyvät toisiinsa. Tämä mahdollistaa myös käytännön soveltamisen.

Tunnustan, ettei soveltamissuuntautuneisuus ole ollut aina oma tapani lähestyä oppista ja opiskelua. Omassa ammatillisessa kasvussani on koulutuksia, joiden aikana ei minulla ollut osaamista ja ennen kaikkea perspektiiviä soveltaa asioita käytäntöön. Tällöin minä olen enemmän saavutusorientoitunut opiskelija, jolle tutkinto oli tärkeämpi kuin asioiden syvällinen oppiminen (Tynjälä 2004, 117). Tutkinnon tärkeys tuli esiin, koska asioiden syvällinen oppiminen esimerkkien kautta ei ollut mahdollista. Vasta elämän ja työkokemuksen kautta olen löytänyt itselleni sopivimman tavan oppia. Olisi mielenkiintoista palata vanhoihin opintoihin nykyisellä kokemuksella ja peilata miten paljon enemmän niistä saisikaan irti.

Toisaalta jää miettimään, että olisiko oppimispolkuni ja työurani mennyt samalla tavalla, jos olisin löytänyt itselleni sopivimman metodin jo heti alussa? Oman oppistyylin löytäminen on kuitenkin ollut iso osa ammatillista kasvuani.

Viitattu: Tynjälä, P. 2004. Oppiminen tiedon rakentamisena. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita. Helsinki: Kirjayhtymä.

Sinun arkesi on jonkun lapsuus

Työn opiskelun ja perhe-elämän yhteensovittaminen tuo oman haasteensa. Huono omatunto nostaa välillä päätään, kun huomaa taas kuluttaneensa perheen yhteistä aikaa koulutehtävien kanssa. Mikä olisikaan siis parempi paikka tutustua aikuiseen oppijaan kuin Hoplop. Lapset saavat hien pintaa, punaiset posket ja iloisen mielen. Minä saan hetken rauhan keskittyä koulutehtäviin

Millainen aikuinen minä olen?

Parempi kysymys voisi olla, miksi olen tällainen aikuinen? Oma lapsuus nostaa heijastuu moniin valintoihini, omiin tunnetiloihini ja tapaani kohdata ihmisiä, vastoinkäymisiä ja elämän iloja ja suruja. Nurmi, Ahonen, Lyytinen, Lyytinen, Pulkkinen, Ruoppila kuvaavat ihmisen psykologista kehitystä seuraavasti: 

”Kehitys ei riipu vain kasaantuneista kokemuksista. Ne, jotka olivat selvinneet hyvin aikuisena useista lapsuusiän riskitekijöistä huolimatta, toivat kyselyssä esille myönteisiä elämäntilanteita ja omaa valintaa. Olennaista on päästää irti huonoja malleja tarjoavista ja ahdistavista ihmissuhteista. Uusi elinympäristö tarjosi tukea antavia, tasapainoisia ihmissuhteita. (Nurmi, Ahonen, Lyytinen, Lyytinen, Pulkkinen, Ruoppila, 2006 s. 203)”. Lainaan heidän sanojaan siskolleni, koska se kuvaa hyvin omaa elämäni kulkua.

”Poissa silmistä, poissa mielestä”

Muutin 20-vuotta sitten pois kotoa. Välimatka oli ja on edelleen yli 200 km. Vasta muutto toiseen kaupunkiin katkaisi siivet lapsuusajan varjolta. Päästin irti raskaasta ihmissuhteesta, joka olisi pitänyt olla siihenastisen elämäni tärkein ihmissuhde. Onneksi miehen malli oli jo löytynyt muualta. ”Pakomatkaltani” löysin myös tasapainoisen ihmissuhteen, joka opetti minut luottamaan ja rakastamaan. Sen jälkeen elämäni valinnat ovat menneet junanlailla kohti ammattia, avioliittoa, omakotitaloa, lapsia, farmariautoa (kultaista noutajaa ei ole, mutta kissa ajanee saman asian) kuin oppikirjasta. 

Kysyessäni ystäviltäni heidän kuulumisia toivon salaa, että vastaus on ”ei mitään erityitä”, koska tässä iässä olen huomannut ”erityinen” tarkoittaa avioeroa, sairautta, kuolemaa…

Toinen lainaus em. kirjasta oli kuvaus luovista ihmisistä, joille ”on ominaista myös ottaa riskejä sekä vahva motivaatio, sitkeys valitsemassaan tehtävässä. He käytävät paljon aikaa myös työhön ja harjoitteluun. Luovien ihmisten perhetaustassa on usein korostettu vahvaa työetiikkaa. Myös menetykset ja stressin kokeminen lapsuudessa on tavallista.” (Nurmi, Ahonen, Lyytinen, Lyytinen, Pulkkinen, Ruoppila, 2006 s. 176-177). Kappale, josta myös tunnistan itseni.

Minun arkeni on lasteni lapsuus. Minun aikuisuuteni heijastuu myös lasteni aikuisuuteen. Meistä aikuisista varmasti jokainen on päättänyt, ettei toista oman lapsuutensa kauheuksia omille lapsilleen. Joskus tämä voi em. kirjan mukaan johtaa esim. siihen, että tiukan kurin perheessä kasvaneesta lapsesta tulee omille lapsilleen rajaton vanhempi. Omassa lapsuudenkodissa oli kova työmoraali ja huomaan perineeni sen. Toisaalta muistan, kuinka lapsena odotin äitiä kotiin töistä. Nyt minä olen tässä paikkaamassa omaa äitiyttäni Hoplopissa. Taidan sammuttaa koneen ja hakea lapset syliini, kun ne mahtuvat siihen vielä.

Lähde: Ihmisen psykologinen kehitys, Nurmi, Ahonen, Lyytinen, Lyytinen, Pulkkinen, Ruoppila, 2006