Osaamisen illuusio

Jäin vielä pohtimaan digivälineiden käyttöä ja tuota jo edellisessä kirjoituksessa mainitsemaani viisivuotiastani. Hän ei osaa lukea, eikä kirjoittaa, mutta löytää silti esim. YouTubesta haluamansa. Hänelle digivälineet ovat arkipäivää. Hän tuskin tulee jonottaneeksi pankkiin maksamaan laskuja tai matkatoimistoon hankkimaan lomamatkaa, mitä itse muistan tehneeni. Kaikki nämä ovat jo nyt verkossa ja mitä siellä on 10 vuoden kuluttua. Koulutus nyt ainakin -hyvin isolta osalta.

Minä osaan käyttää erilaisia välineitä, mutta ikäni puolesta olen opetellut ne. Muistan kuinka yläasteella ystäväni ei valinnut ATK:ta valinnaiseksi, koska oli sitä mieltä, ettei tarvitse sitä koskaan. (Hän valitsi konekirjoituksen, josta on varmasti ollut tässä ATK-aikana enemmän hyötyä kuin minun silloisista ATK-opinnoistani.) Silti tuo ajatus, ettei koskaan tarvitse on kiehtova. Silloin ei voinut tietää, kuinka paljon maailma menee eteenpäin teknologian osalta.

Osaamisen illuusio tulee omasta viiteryhmästäni, jossa olen ja työskentelen. En voinut olla kuulematta tänään kahvipöytäkeskustelua, jossa vanhempi kollegani puhuin pilvipalvelusta. Ei ollut ymmärtänyt koko pilvipalvelua, joten ei kokenut sitä hyödylliseksi. Minä taas olen jo vuosia siirtänyt asiat, kuvat, yms. pilveen enkä edes halua ajatella elämää ilman sitä.

Mietin koska digivälineistä tulee niin arkipäiväinen osa elämää, että enää ei arvosteta käytön osaamista vaan sitä, millaista sisältöä sinä tuotat välineellä. Ei kukaan tule enää kehumaan sinua hienosta taidostasi lähettää sähköpostia, vaan viesti luentaan ja vastataan -sisältö ratkaisee. Siitä on tullut arkipäiväinen väline kommunikoida. Tuolle viisivuotiaalleni digivälineet ovat arkipäiväisiä. Asiat ovat olleet pilvessä, verkossa ja digivälineissä koko hänen elinikänsä. Hänen syntymästään saivat sukulaiset ja tutut lukea Facebooksista. Hän oli digivälineissä heti.

Särkyykö osaamisen illuusio, kun diginatiivi-ikäluokka tulee kouluihin ja työpaikoille? Olemmeko valmiit siihen, että digivälineet eivät ole vain hienoja kikkailua ja/tai arjen helpotuksia vaan arki?

Se hetki, kun minun piti reflektoida digivälineiden käyttöönoton aikaista toimintaani...

Tänään se sitten tapahtui. Tiesin sen olevan edessä, mutta en uskonut sen tulevan eteen jo tässä vaiheessa. Siivousinto on täällä. Olin järjestänyt itselleni ajan miettiä digivälineitä ja niiden käyttöönottoa, mutta huomaan järjestäväni kakun tekovälineitäni. Kyllä, se on hyvin tarpeellista ja erittäin ajankohtaista, koska tarkoitukseni on leipoa seuraavan kerran jo lokakuussa.

Sokerimassoja, silikonimuotteja, vuokia, pastavärejä, yms. Kaikki hankittu tarpeeseen tai omaan mielikuvaan tarpeesta. Sama pätee opintopiirissämme käsiteltyihin digivälineisiin. Osa välineitä minulla on usein käytössä, osaa saatan käyttää joskus, osan käyttötarkoitus on jäänyt hämäräksi ja osa aivan turhia. Digivälineet kuten nuo nyt hyvin järjestyksessä olevat leivontavälineenikin ovat apuvälineitä. Kakusta tulee hieno pienillä kikkailuilla, mutta liika on liikaa. Hienot koristeet päällä eivät korvaa ydintä, on sitten kyse luennon teemasta tai täytekakun sisällöstä.

Jokaisella on oma makunsa. Joku pitää perinteisestä kermakakusta ja PowerPoint-esityksestä, jollekin ryhmälle yksityiskohtaiset Prezit-esitykset ja työläät, teeman mukaiset koristeet iskevät.

Kakuissa on minusta mukava miettiä yllättäviä makuyhdistelmiä. Sama pätee digivälineisiin. Olen käyttänyt esim. Answergardenia luennolla kokemusten jakamiseen. Matkapuhelimella kysymykseen vastaaminen tuo hyvän vaihtelun luennon kuunteluun. Samalla se mahdollistaa myös hiljaisempien opiskelijoiden osallistamisen.

Osallistaminen on varmasti yksi asia, mihin tulen käyttämään digivälineitä tulevaisuudessakin. Digivälineet antavat tähän omanlaatuisen mausteensa ja uskon niiden olevan tulevaisuudessa entistä isommassa roolissa teknologian kehittyessä. Meitä on vuosia opetettu verkkoon erilaisten palvelujen kautta. 5-vuotias poikani on käyttänyt Ipadia jo muutaman vuoden, joten millä tasolla ovat hänen digivaatimuksensa kymmenen tai 15 vuoden kuluttua? Pitää muistaa, että minä ja opiskelijakollegani olemme silloin työelämässä opettamassa.

Kokeilen erilaisia leipomisreseptejä yhtä innolla kuin mietin digivälineiden käyttöä. Kerroin opintopiirissä, mitä kaikkia välineitä olen jo käyttänyt Moodlen ja Optiman lisäksi, sain kommentin ”onpa sinulla laaja kokemus”. Kerroin halustani aina kokeilla uutta. Jos ei kokeile, ei voi oppia uutta. Jotkut eivät toimi, joidenkin käyttö vaatii vielä hiomista ja soveltamista, jostakin löytyy se itselle sopiva helmi. Onneksi meillä töissä suhtaudutaan hyvin avoimesti verkko-opintoihin ja ylipäätään digivälineiden hyödyntämiseen.

Tästä tuli vähän tällainen perjantai-illan pohdinta ja vielä ilman viiniäkin. Mietin vielä, että jospa sitä hyödyntäisi yhtä digivälinettä ja kaivaisi Salted cheesecaken ohjeen ja kuitenkin leipoisi herkkuja viikonlopun kunniaksi.

Hyvä digivälineitä ja kakkureseptejä etsien…

Onko tentin jälkeen enää oppimista?

Tämän viikon ohjelmassa on ollut Työelämän Ajokortti -opintojakson tehtävien tarkistamista ja arviointia. Onnekseni opintojakson arviointi on hyväksytty/hylätty -periaatteella, joten tehtävien tarkistaminenkin helpottuu. Suoritus on joko hyväksytty tai se vaatii täydentämistä.

Näin opintojakson lopussa jäin miettimään opettajan antamaa palautetta opiskelijalle kurssisuoritteesta. Onko se arvosana, hyväksytty, hylätty? Mikä se on? Mitä opiskelijalle jää suoritusmerkinnän lisäksi käteen opinnosta. Millä varmistetaan osaamisen taso? Tentilläkö? Mutta onko se vain ulkoa opitun toistamista paperille? Ja ennen kaikkea, jos tentissä menee jokin asia väärin, niin miten opettajana varmistan, että opiskelija oivaltaa virheensä, eikä monista sitä?

Vedin muutama vuosi sitten kurssia AMK:ssa. Ajatukseni mukaan tentti on osa oppimiskokemusta, joten kirjoitin tenttipapereihin kannustavia kommentteja oikeista oivalluksista, mutta myös korjauksia vääristä vastauksista. Koin, että tällä toimenpiteellä autan opiskelijoita oikean tiedon ääreen, eikä heille jää vääriä mielikuvia asioista. Näin samat opiskelijat noin puoli vuotta myöhemmin ja mainitsin sivulauseessa, että kirjoitin heille myös kirjallisen palautteen vastauspapereihin. Sain vastaukseksi hölmistyneitä katseita. Kukaan ei ollut koskaan edes nähnyt omaa tenttipaperiaan. Ne menevät kuulemma suoraan koulun arkistoon. Kurssi on suoritettu, joten homma on hoidettu. Minua harmitti tietysti turha työ ja vaiva, mutta myös se, että homma paketoitiin ennen kuin se oli kunnolla valmis.

Työelämän Ajokortin viimeinen luento on ”Inssiajo”. Luennon tarkoitus on kerätä vielä aiheet yhteen, käydä tehtävien vastaukset ja perustelut läpi sekä mahdollistaa vielä epäselvien asioiden kysyminen. Luennolla on aina huomattavasti vähemmän väkeä läsnä kuin muilla kerroilla, on sitten kyse live- tai verkkoluennosta. Olen koittanut miettiä, miksi? Mielestäni tämä on koko kurssin tärkein luento. Luento, jossa varmistetaan opittujen asioiden oikeellisuus ja laatu. En ole keksinyt muuta syytä opiskelijakadolle kuin tottumus. Opiskelijat on opetettu, että opintojakso päättyy tenttiin, jonka jälkeen odotetaan suoritusmerkintää järjestelmään. Ei enää nähdä osaamisen varmistamista tärkeänä, koska se ei enää vaikuta arvosanaan. Vai ovatko ajatukset jo seuraavissa opinnoissa?

Mietteitä, johon tarvitsisin hyviä ideoita!