”Surulliset ihmiset ovat parhaita ajattelijoita.”
”Hämmennys käynnistää oppimisen.”
Tuossa ovat muistiinpanoni verkkokoulutuksesta, joka käsitteli tunteita neuvotteluissa. Sinäänsä koulutus osui hyvää kohtaan, koska opinnoissa olemme käsitelleet dialogia (ja ryhmädynamiikkaa). Dialogissa tunteet ja niiden tunnistaminen on tärkeää. Samoin niiden siirtäminen osittain taka-alalle, jotta ne eivät ole esteenä kehittävälle dialogille.
Nuo kaksi lausetta eivät toki ole ainoa koulutuksen anti, mutta minusta ne ovat dialogin ja oppimisen kannalta mielenkiintoiset. Tiettyä omakohtaisuutta tuo myös läheisen ystäväni raskas suru, jossa olen koittanut häntä tukea ja antaa erilaisia näkökulmia.
Dialogissa on tärkeää pysähtyä asian äärelle, kuunnella toista ja omia ajatuksia, antaa rauha ajatella. Onko suru nykymaailmassa ainut hetki, jossa pystyy pysähtymään tai pitää pysähtyä? Käymään läpi oma taustaansa, omaa kulttuurista skriptiä? Onko suru hetki, joka poistaa kaiken turhan ja mahdollistaa laajemman ajattelun? Luennoitsija vetosi siihen, että surulliset ihmiset järjestävät omat palikkansa rationaaliseen järjestykseen. Lieko syy tärkeysjärjestyksen muuttumisessa?
Surullisen ihmisen tukemisessa olen myös koittanut karsia omista ajatuksistani kaiken turhan pois ja keskittyä kuuntelemaan ja esittämään rakentavia kysymyksiä. Keskustelun symmetria ja vastavuoroisuus on tullut hienosti esiin, vaikka kyse onkin vain halustani auttaa satojen kilometrien päässä olevaa ystävääni. Vertaisena en pysti olemaan, mutta rinnalla koitan seistä. Suru on myös mahdollistanut keskustelussa pääsemään sellaisiin aiheisiin, joista ei ennen tullut mieleen edes keskustella.
Toinen ylöskirjoittamani lause, "hämmennys käynnistää oppimisen" lieneekin sitten seuraan kirjoituksen teema. Nyt se ei vain enää sovi tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti