Kuulijan vastuu -kulttuurien väliset erot

Meinasin kirjoittaa harjoitustehtävääni, että minulla on takana monikuttuurista yhteiseloa lähes 20-vuotta savolaisen miehen kanssa. Omat juureni kun ovat syvällä länsisuomalaisessa vanhassa merenpohjassa.

Meidän yhteiselosta ei löydy suoraan Geert Hofsteden viittä kulttuurin ulottuvuutta (valtaetäisyys, individualismi vs. kollektivismi, maskuliinisuus vs. feminiinisyys, epävarmuuden välttäminen, lyhyen vs. pitkäntähtäimen orientaatio), mutta erilaisia ulottuvuuksia kylläkin. Nämä perustuvat siis puhtaasti omaan kokemukseen ja pääsääntöisesti savolaiseen anoppiin. Tässä saattaa olla "vähän" yleistystä, koska otos on (onneksi, huokaus!) vain yksi savolainen anoppi :).

"Ai, et sinäkään ole vielä kuollut?" Savolainen tapa tervehtiä tuttua kaupan pihalla. Meillä päin olisi asia ilmaistu todennäköisesti "Ai, hei! Mitä sinulle kuuluu? Eipä ole nähty hetkeen."

"On se hyvä Ilona, että sinäkin olet laihtunut, niin mahdut sitten siihen teidän uuteen paljuun." (Toimituksen huomio: palju on rakennettu kuudelle hengelle ja sinne mahtuu lisäkseni todistettavasti viisi ihmistä.). Meillä päin olisi kysytty, että "koska pääsen paljuilemaan ja onko skumppaa myös tarjolla".

"Kai äiti saa omalle pojalleen heipat sanoa?" ("tunkeutui" kahden lapsen kanssa paikkaan, jossa jossa vietimme hääyötä). Ei kuulemma häirinnyt meitä, kun miehenikin nousi heti ylös ja tuli ihan saattamaankin asti. (Toimituksen huomio: kirosanat, jotka mieheni kuuli tuoreelta vaimoltaan ehkä saattoivat edesauttaa ylösnousemista). Meillä päin on ollut tapana, että hääpari saa viettää hääyönsä ihan rauhassa jopa ilman anoppia.

Tässä muutama koottu otos -ehkä ne pahimmat, jotka ovat jääneet mieleeni. Välillä mietin, että miten anoppi on onnistunut tekemään sellaisen pojan, jonka kanssa minä olen mennyt naimisiin.

Peace and love!

"Surulliset ihmiset ovat parhaita ajattelijoita."

”Surulliset ihmiset ovat parhaita ajattelijoita.” 

”Hämmennys käynnistää oppimisen.”

Tuossa ovat muistiinpanoni verkkokoulutuksesta, joka käsitteli tunteita neuvotteluissa. Sinäänsä koulutus osui hyvää kohtaan, koska opinnoissa olemme käsitelleet dialogia (ja ryhmädynamiikkaa). Dialogissa tunteet ja niiden tunnistaminen on tärkeää. Samoin niiden siirtäminen osittain taka-alalle, jotta ne eivät ole esteenä kehittävälle dialogille.

Nuo kaksi lausetta eivät toki ole ainoa koulutuksen anti, mutta minusta ne ovat dialogin ja oppimisen kannalta mielenkiintoiset. Tiettyä omakohtaisuutta tuo myös läheisen ystäväni raskas suru, jossa olen koittanut häntä tukea ja antaa erilaisia näkökulmia.

Dialogissa on tärkeää pysähtyä asian äärelle, kuunnella toista ja omia ajatuksia, antaa rauha ajatella. Onko suru nykymaailmassa ainut hetki, jossa pystyy pysähtymään tai pitää pysähtyä? Käymään läpi oma taustaansa, omaa kulttuurista skriptiä? Onko suru hetki, joka poistaa kaiken turhan ja mahdollistaa laajemman ajattelun? Luennoitsija vetosi siihen, että surulliset ihmiset järjestävät omat palikkansa rationaaliseen järjestykseen. Lieko syy tärkeysjärjestyksen muuttumisessa?

Surullisen ihmisen tukemisessa olen myös koittanut karsia omista ajatuksistani kaiken turhan pois ja keskittyä kuuntelemaan ja esittämään rakentavia kysymyksiä. Keskustelun symmetria ja vastavuoroisuus on tullut hienosti esiin, vaikka kyse onkin vain halustani auttaa satojen kilometrien päässä olevaa ystävääni. Vertaisena en pysti olemaan, mutta rinnalla koitan seistä. Suru on myös mahdollistanut keskustelussa pääsemään sellaisiin aiheisiin, joista ei ennen tullut mieleen edes keskustella.

Toinen ylöskirjoittamani lause, "hämmennys käynnistää oppimisen" lieneekin sitten seuraan kirjoituksen teema. Nyt se ei vain enää sovi tähän.

Taas mennään, vai mennäänkö?

Olin alkukesästä niin innoissani näistä opinnoistani, että olisin voinut ahmaista loput teemat samantien. Olin päättänyt, että kirjoitan ainakin tänne oppimispäiväkirjan puolelle ajatuksiani, mutta sitten tuli helle, loma ja vapaus.

Tällä viikolla jatkuivat sitten opinnot. Teemana ryhmädynamiikka, vuorovaikutustaidot, dialogi. Mielenkiintoista. Eilen avasin koneeni ja aloin työstää tehtäviä ja taas tänään. Miten tämä nyt onkin näin tahmeaa. Aiheet, joita ahnehdin kesäkuussa tuntuvat syyskuussa jotenkin, miten sen nyt kuvailisi, no tuo tahmea on hyvä sana. Kävin läpi Dialogilla syvätehoa oppimiseen -sivuston dialogeja mietin, miten aloitan tehtävien teon. Siinä meni iso osa lauantain aikaikkunastani, jonka olin varannut koulutehtäville. Tänään sitten uusi yritys. Aihe tuntuu edelleen mielenkiintoiselta, mutta käynnistymisvaikeus on käsinkosketeltavissa.

Tämä tunne on minulle hyvä opetus, kun siirryn ns. pöydän toiselle puolelle. Pitkä kesätauko huuhtoo opijoiden ajatukset, vaikka aihe olisi kuinka mielenkiintoinen. Miten siivota tuo tahmaisuus pois oppijan tieltä tai paremminkin, mitä pesuaineita hänelle siihen suosittelisin?

                                                                          ***

Kuten jo kirjoitin aihe on milenkiintoinen: ryhmän kehitysvaiheet. Teemasta on Bruce Tuckmanin luonut teorin, että ryhmällä on elinkaari, joka koostuu viidestä eri vaiheesta: muodostusvaihe (forming), kuohuntavaihe (storming), yhdenmukaisuuden vaihe (norming), Hedelmällisen yhteistyön ja toimivan yhteisöllisyyden vaihe (performing) ja ryhmän lopettaminen (adjourning). Itsekin monenlaisissa ryhmissä sekä työni että vapaa-ajan harrastusteni vuoksi toimineena kehitysvaiheet vaikuttivat hyvinkin tutuilta. Jäin pohtimaan, missä erilaisissa tilanteissa omat ryhmäni ovat? Millainen on ryhmän jäsenten välinen vuorovaikutus? Päällimäiseksi ajatuksiini jäi kuitenkin hautamaan Tia Isokorven teksti:

”Sitoutuminen uuteen ryhmään ei ole helppoa. Jokainen tuo tullessaan halun liittyä, mutta myös halun säilyttää oman erillisyytensä ja itsenäisyytensä. Jokainen ryhmän jäsen tuo mukanaan oman ”ryhmähistoriansa”, ihmissuhdemallinsa ja mallinsa liittymisestä sekä oman minuutensa (kykynsä erillisyyteen). Ryhmää kohtaan tunnettu kiinnostus on alkuvaiheessa aina ristiriitainen. Kiinnostukseen ja positiiviseen haluun liittyä vaikuttaa luonnollisesti ryhmän merkitys kyseiselle henkilölle, esimerkiksi se, kuinka paljon hän on halunnut tämän ryhmän jäseneksi. Joka tapauksessa jokainen käy läpi tiettyjä epäilyksiä ja pelkoja ryhmän jäseneksi sitoutuessaan mikä on minun asemani tässä ryhmässä? Hyväksytäänkö minut? Tulenko kuulluksi? Voinko vaikuttaa? Miten ryhmä suhtautuu eriäviin mielipiteisiin? Pitääkö minun olla samaa mieltä muiden kanssa?”

Millainen minä olen ryhmän jäsenenä? Osaanko antaa tilaa ja tukea kanssakulkijoitani sitoutumisessa? Olen ensiviikonloppuna lähdössä Pietariin. Matkaseurueeni koostuu vanhoista, hyvin läheisistä ystävistäni ja uusista tutuista. Tarkoituksemme olisi laajentaa tuota meidän sisäpiiriä. Matkalaukkuun pitänee ainakin varata tilaa uusille ajatuksille ja näkökulmille sekä varautua jättämään muutama tomuuntunut ajatus- tai/ja toimintamalli Venäjän maalle.

Hyvää matkaa meille!